Siirtomaa-aika
1900-luvun alkaessa suurin osa Afrikkaa oli eurooppalaisten valtioiden siirtomaina. Ainoat itsenäiset valtiot olivat Liberia, Abessinia (nykyinen Etiopia) ja Marokko.[10]
Ranska kuitenkin kiinnostui Marokosta sotilaallisessa ja taloudellisessa mielessä pyrkien alistamaan myös sen siirtomaakseen. 31. maaliskuuta 1905 Saksan keisari Vilhelm II teki silloisen valtakunnankansleri von Bülowin kehotuksesta Välimeren matkansa aikana vierailun Tangerin kaupunkiin. Keisarin tarkoitus oli saada Ranska epäilemään entente cordialen hyödyllisyyttä. Tätä vierailua kutsutaan Englannin ja Ranskan perspektiivistä ensimmäiseksi Marokon kriisiksi eli Tangerin kriisiksi.[11]
Ranska pyysi apua Britannialta. Saksa vaati Marokon tulevaisuutta koskevan konferenssin järjestämistä. Konferenssi järjestettiin 16. tammikuuta 1906 Algecirasissa, Espanjassa. 7. huhtikuuta 1906 Saksa ja Ranska sopivat Algecirasissa, että molemmat maat saavat vapaasti harjoittaa kauppaa Marokon kanssa ja sallivat ulkomaalaisten pankkien ja yritysten tulon Marokkoon. Marokkoon perustettiin samassa yhteydessä espanjalaisten ja ranskalaisten upseerien johtamat poliisivoimat.[12] Algecrasin konferenssissa tehty sopimus takasi periaatteessa Marokon itsenäisyyden, mutta käytännössä maa luisui yhä enemmän ranskalaisten hallintaan. Marokkolaiset vastustivat eurooppalaisten vaikutusvallan kasvua ja maassa puhkesi Marokon sota.[13]
Toinen Marokon kriisi eli Agadirin kriisi alkoi 1. heinäkuuta 1911, kun saksalainen tykkivene SMS Panther saapui Agadiriin. Agadirissa oli tärkeäksi katsottu hollantilaisten aiemmin rakentama linnoitus, joka oli Marokon sulttaanin komennossa. Englannissa ja Ranskassa heräsi pelko, että Saksa oli aikeissa tehdä Agadirista itselleen Atlantin laivasto- ja sotilastukikohdan. Saksan perustelu tykkivenediplomatialle olivat Marokon levottomuudet, joiden vuoksi saksalaiset yritykset olivat pyytäneet apua Saksan hallitukselta.[14]
Saksan ulkoministeriö sanoi lähettävänsä sotilaita suojelemaan Marokossa asuvia saksalaisia. Virallinen sopimus Marokon jaosta länsimaiden kesken allekirjoitettiin Fèsissä 30. maaliskuuta 1912, jolloin Marokon sulttaani Abdelhafid allekirjoitti sopimuksen, jossa Marokosta tehtiin Ranskan protektoraatti. Espanja sai alueita Marokon pohjoisosista. Näin Marokko jaettiin kahtia: pohjoisessa oli Espanjan Marokko ja etelässä Ranskan Marokko.[15] Espanjan Marokosta irtautui vuosina 1920–1926 käydyn Rifin sodan yhteydessä lyhytaikaiseksi jäänyt Rifin tasavalta.
Tangerista tehtiin vuonna 1923 kansainvälinen vyöhyke, jota hallitsivat Ranskan, Espanjan ja Britannian virkamiehet. Italia liittyi sopimukseen vuonna 1928.[16]
Toisen maailmansodan aikana espanjalaiset miehittivät Tangerin. Yhdysvaltain ja brittien maavoimat nousivat maihin Marokossa 1942 länsiliittoutuneiden offensiivissa Saksan Afrika Korpsia vastaan. Maihinnousu oli lähes veretön Vichyn Ranskan joukkojen antautuessa ilman taistelua.[17]
Marokko saavutti rauhanomaisesti itsenäisyyden vuonna 1956, kun Ranskan Marokko itsenäistyi. Pian tämän jälkeen Espanjan Marokko luovutettiin Marokon kuningaskunnalle. Tanger, joka oli ollut kansainvälinen kaupunki, palautettiin tällöin Marokkoon. Espanja palautti Marokolle Tarfaya-Tantan provinssin vuonna 1958 ja Ifnin alueen vuonna 1969. Ceuta ja Melilla ovat yhä Espanjan omistuksessa.[15]
1900-luvun alkaessa suurin osa Afrikkaa oli eurooppalaisten valtioiden siirtomaina. Ainoat itsenäiset valtiot olivat Liberia, Abessinia (nykyinen Etiopia) ja Marokko.[10]
Ranska kuitenkin kiinnostui Marokosta sotilaallisessa ja taloudellisessa mielessä pyrkien alistamaan myös sen siirtomaakseen. 31. maaliskuuta 1905 Saksan keisari Vilhelm II teki silloisen valtakunnankansleri von Bülowin kehotuksesta Välimeren matkansa aikana vierailun Tangerin kaupunkiin. Keisarin tarkoitus oli saada Ranska epäilemään entente cordialen hyödyllisyyttä. Tätä vierailua kutsutaan Englannin ja Ranskan perspektiivistä ensimmäiseksi Marokon kriisiksi eli Tangerin kriisiksi.[11]
Ranska pyysi apua Britannialta. Saksa vaati Marokon tulevaisuutta koskevan konferenssin järjestämistä. Konferenssi järjestettiin 16. tammikuuta 1906 Algecirasissa, Espanjassa. 7. huhtikuuta 1906 Saksa ja Ranska sopivat Algecirasissa, että molemmat maat saavat vapaasti harjoittaa kauppaa Marokon kanssa ja sallivat ulkomaalaisten pankkien ja yritysten tulon Marokkoon. Marokkoon perustettiin samassa yhteydessä espanjalaisten ja ranskalaisten upseerien johtamat poliisivoimat.[12] Algecrasin konferenssissa tehty sopimus takasi periaatteessa Marokon itsenäisyyden, mutta käytännössä maa luisui yhä enemmän ranskalaisten hallintaan. Marokkolaiset vastustivat eurooppalaisten vaikutusvallan kasvua ja maassa puhkesi Marokon sota.[13]
Toinen Marokon kriisi eli Agadirin kriisi alkoi 1. heinäkuuta 1911, kun saksalainen tykkivene SMS Panther saapui Agadiriin. Agadirissa oli tärkeäksi katsottu hollantilaisten aiemmin rakentama linnoitus, joka oli Marokon sulttaanin komennossa. Englannissa ja Ranskassa heräsi pelko, että Saksa oli aikeissa tehdä Agadirista itselleen Atlantin laivasto- ja sotilastukikohdan. Saksan perustelu tykkivenediplomatialle olivat Marokon levottomuudet, joiden vuoksi saksalaiset yritykset olivat pyytäneet apua Saksan hallitukselta.[14]
Saksan ulkoministeriö sanoi lähettävänsä sotilaita suojelemaan Marokossa asuvia saksalaisia. Virallinen sopimus Marokon jaosta länsimaiden kesken allekirjoitettiin Fèsissä 30. maaliskuuta 1912, jolloin Marokon sulttaani Abdelhafid allekirjoitti sopimuksen, jossa Marokosta tehtiin Ranskan protektoraatti. Espanja sai alueita Marokon pohjoisosista. Näin Marokko jaettiin kahtia: pohjoisessa oli Espanjan Marokko ja etelässä Ranskan Marokko.[15] Espanjan Marokosta irtautui vuosina 1920–1926 käydyn Rifin sodan yhteydessä lyhytaikaiseksi jäänyt Rifin tasavalta.
Tangerista tehtiin vuonna 1923 kansainvälinen vyöhyke, jota hallitsivat Ranskan, Espanjan ja Britannian virkamiehet. Italia liittyi sopimukseen vuonna 1928.[16]
Toisen maailmansodan aikana espanjalaiset miehittivät Tangerin. Yhdysvaltain ja brittien maavoimat nousivat maihin Marokossa 1942 länsiliittoutuneiden offensiivissa Saksan Afrika Korpsia vastaan. Maihinnousu oli lähes veretön Vichyn Ranskan joukkojen antautuessa ilman taistelua.[17]
Marokko saavutti rauhanomaisesti itsenäisyyden vuonna 1956, kun Ranskan Marokko itsenäistyi. Pian tämän jälkeen Espanjan Marokko luovutettiin Marokon kuningaskunnalle. Tanger, joka oli ollut kansainvälinen kaupunki, palautettiin tällöin Marokkoon. Espanja palautti Marokolle Tarfaya-Tantan provinssin vuonna 1958 ja Ifnin alueen vuonna 1969. Ceuta ja Melilla ovat yhä Espanjan omistuksessa.[15]
